Mietiskelyä

Olen tässä pohtinut aika paljon itseäni ratsastajana viime päivinä; nuorin lapseni täytti tänään 2 vuotta, ja tajusin että paljon on ehtinyt tapahtua. Ennen kahden tyttäreni syntymää, ratsastin paljon (siis joka päivä), mutta lähinnä maastossa. Jonkun verran valvovan silmän alla, mutta minulla ei ollut mitään toiveita ikinä kisata, ellei sitten matkaratsastusta. Ja sekin oli iso ehkä. Toki jo silloin ajattelin paljon lihashuoltoa ja oikeaa tahtia lisätä treeniä, remonttimuotoa ja maastakäsin työskentelyn tärkeyttä. Ratsastin paljon raaoilla entisillä ravureilla, joten halusin että asiat tehdään niiden kanssa oikein, jotta niiden tuleva ura harrastehevosina olisi mahdollisimman helppo, ja lihakset ratsuna toimimiseen kehittyisivät oikein. Mutta olin kyllä täysin puskatäti. Ehkä vähän valveutuneempi, mutta puskatäti kuitenkin.

Vanhempi tyttäreni syntyi lokakuussa 2008. Ratsastin heinäkuulle asti kaikissa askellajeissa maastossa, eikä tuntunut ollenkaan pahalta. Sitten palasin satulaan joulukuussa, mutta ehdin ratsastamaan vaan satunnaisesti, ja tuntui että olin ihan hukassa leikkauksen jäljiltä (keisarileikkaus) ja painon noustua. Kesällä olin juuri pääsemässä taas ratsastuksen makuun, kun sainkin tietää että olin taas raskaana. Tasapaino oli niin huono etten uskaltanut juurikaan ratsastaa raskaana. Nuorimmaiseni syntyi maaliskuussa 2010, ja jälleen keisarileikkauksella. Tämän jälkeen aikaa ratsastukselle tuntui olevan vieläkin vähemmän. Kesällä palailin satulaan, kävin Centered Riding kurssilla, ja tuntui että ehkä homma alkaa sujua. Muutokset elämässä kuitenkin veivät minulta ratsun, ja olin jo luovuttaa kokonaan. Tähän väliin tuli elämääni trakehnertamma Holopka, eli Piko. Se oli kantavana ja aika huonossa lihaskunnossa, joten pääasiassa tein sen kanssa hommia maastakäsin. Päätin että menen sen selkään vasta kun laihdun 10 kiloa, ja se aika koitti kevättalvella. Ja sitten ratsastinkin sen n. 3 kk säännöllisesti osaavalla (joskin ruosteisella) hevosella, ja opin enemmän kuin koko elämässäni aiemmin. Piko alkoi vain oireilla jalkojaan lopputiineydestä, joten se jäi lomailemaan. Lisää CR-kurssittautumista ja loppukesästä paljonkin ratsastusta eri hevosilla, ja sitten Pate elämääni sulostuttamaan, sopivasti vähän ennenkuin jouduin Pikon päästämään viimeiselle matkalleen. Sitä tammaa on edelleen ikävä, se oli Persoona. En edes tykännyt siitä silloin kun siihen ensin tutustuin (jo vuonna 2008) mutta se vaan jotenkin ui sydämeen. Ja sillä ratsastaminen oli joka kerta upea kokemus, kaipa se olisi ollut sama millä tahansa osaavalla hevosella en tiedä.

Joten olen tullut nyt vuodessa täysin rapakuntoisesta huomattavan ylipainoisesta puskatädistä, jonka tasapaino on surkea ja istunta aivan järkyttävä tuoli-istunta, tähän pisteeseen. Kohtuu hyväkuntoiseksi, joskin edelleen ylipainoiseksi tädiksi joka tähtää ensi kesänä pikkukisoihin. Tasapaino on aika hyvä (tosin saatan olla erimieltä ensi viikolla kun menen ilman satulaa) ja istunta parantunut suunnattoman paljon. Vaikka itse sanonkin, niin minusta perusistuntani on nykyään aikas hyvä. Suurin muutos on kyllä tapahtunut pään sisällä, olen voittanut pelkoja ja ylittänyt esteitä. Vielä 2 vuotta sitten en olisi harkinnutkaan kisaamista, tai esteiden ylittämistä. Oma suhtautuminen taitoihini oli vähättelevä ja lannistava. En osaa, en voi osata. En arvostanut menneisyyttäni, vaikka nyttemmin olen tajunnut ettei ihan kuka tahansa voi mennä ravurin tai projektin selkään vailla huolia. Ja teen tietoisesti itselleni positiivista palautetta, joka vahvistaa uskoani siihen etten ihan väärin voi toimia hevosten kanssa.

Oho, tulipas taas tekstiä. No, tälläisiä mietteitä tälläkertaa, jotai muuta kuin vain sen selittämistä mitä olen puuhaillut tallilla :)

pohdintoja elämästä ja tulevasta

Kuten postauksistanikin voi päätellä, olen ollut kiikan kaakan kallellaan milloin mihinkäkin suuntaan hevosen ja etenkin Paten omistamisen kanssa. Olen vaaka horoskoopiltani, ja ainakin tässä asiassa tuntuu että vaakakupit heiluvat kovinkin tiuhaan tahtiin puolelta toiselle.

Toisaalta tiedän että jos haluaisin kehittyä nopeasti, ja päästä kisaamaan vähän isommallakin tasolla, tarvitsisin hevosen joka jo osaa, ja opettaisi minua. Hevosen joka tekisi esim. heB radan rutiinilla, kunhan suurinpiirtein osaisin istua oikein ja pyytää vaadittuja asioita. Hevosen jolla valmentautuminen ei olisi niinkään hevoselle rutiinin ja liikkeiden opettamista, vaan enemmänkin minulle. Tiedostan tämän, ja se osa minusta jossa on herännyt kunnianhimo ja kisavietti, se osa on hevosen vaihdon kannalla.

Mutta sitten taas se osa minusta, joka vaan nauttii hevosen kanssa tekemisestä, ei niin välitä missä tahdissa edetään vaan ottaa päivän ja hetken kerrallaan, se osa ei halua luopua Patesta. Sillä Pate on kertakaikkiaan hurmaava persoona, ja se tunne joka tulee kun sen kanssa saa hyvän pätkän rentoa ja tahdikasta ravia tai onnistuneen tempun, se on enemmän kuin mitä uskon että voisin saavuttaa edes kisavoitosta osaavalla hevosella. Ja tämä osa minusta on nyt voittamassa tätä köydenvetoa. Sillä mitä merkitystä on pärjätä jossain seuratasolla? Mitä konkreettista hyötyä minulle siitä muka on? Kun en ole ajatellut oikeastaan enää hevosalalla leipääni tehdä (vaikka myönnän että se edelleen minua jollain tasolla kiehtoo) niin mitä teen kisamenestyksellä nyt-heti-äkkiä? Ei yhtikäs mitään.

Olen ajatellut tätä asiaa viimeaikoina paljon, sillä Patesta on tullut kyselyitä, mutta en sitten kuitenkaan ole halunnut myydä sitä kenellekään. Olen pohtinut ja miettinyt asiaa. Ja ajattelen, että voin suunnata tämän heränneen kunnianhimoni kenties jollekin toiselle elämäni osa-alueelle. Voin tähdätä parantamaan itseäni esimerkiksi opiskelun tai töiden saralla, ja pitää hevostelun sinä mitä se ideaalisti olisi. Rentoutumisena.

Tämä ei tarkoita ettenkö asettaisi meille tavoitteita, ja edelleen tähtäisi kilpakentille. Toki haluan että kehitymme ratsukkona. Mutta kiirettä meillä ei ole. Jos ensikesänä päästään starttaamaan vaikka jokin raviluokka, ja ehkä kokeilemaan heCtä jos laukkaan saadaan rauhallisuutta ja rutiinia lisää, niin hyvä. Jos ei päästä, niin sitten kesällä 2013. Pate on vielä nuori hevonen, vaikka kisattaisiin vasta 5 vuoden kuluttua, olisi Pate vasta 14 vuotias. Mikä kiire tässä, valmiissa maailmassa.



Tavoitteet kaudelle 2012.

Laukan rauhoittaminen. Tai oikeastaan ravin rauhoittaminen laukan jälkeen, laukka alkaa olla jo aika mallilla, mutta sen jälkeen ei maltettaisi keskittyä mihinkään.

Osallistuminen CR-kursseille.

Starttaaminen seurakisoissa, raviohjelma tai ehkä loppukaudesta heC.

Hyppytreenin aloittaminen ensin irtona ja jos saan kuskin ylipuhuttua niin sitten selästä.

Tavoite minulle: uskaltaa hypätä. Ehkä ei Patella, koska se on itsekin siitä niin tohkeissaan, mutta jos vaikka johonkin estetunnille menisi, sellaiselle aloittelijoille tarkoitetulle. Tämäkin semmoinen juttu etten vielä 1,5 vuotta sitten olisi edes harkinnut moista. Niin sitä kasvaa ja kehittyy vielä vanhanakin.

Temppujen opettelu niin että voimme loppukaudesta videoida pätkän jossa ei porkkana ole pääosassa :D

Phiiiiuuuuh ja seis

Elämä pakottaa joskus pysähtymään, miettimään sitä mitä haluaa ja miten sen voi saavuttaa, vai voiko edes. Kuukauden päivät olen ihmetellyt maailmaa, miettinyt miten parin viikon aikana kaikki voi saada aivan uuden sävyn, ja ollut vaan. Sairasloma tuli kovaan tarpeeseen, vaikken sitä silloin loman alussa tajunnutkaan. Oikeastaan vasta nyt olen alkanut taas saada elämänsyrjästä kiinni, ja alkanut miettiä myös tulevaa, menneissä vellomisen lisäksi.

Kukaan joka ei ole kokenut sitä miten mielenteveysogelmat muuttavat läheisimmän ihmisen tässä maailmassa kuin toiseksi, ei voi tietää miltä se tuntuu. Kun se ihminen johon luottaa eniten, joka on ollut tuki ja turva jo liki vuosikymmenen, onkin kuin joku vieras, johon ei voi luottaa, ja jota melkeinpä joutuu pelkäämään. Se jos mikä pysäyttää. Avioero on sen rinnalla vain sana, joka tarkoittaa paperitöitä.

Olen laiminlyönyt Paten liikutuksen totaalisesti. Mutta en suostu ottamaan enää siitä lisää ahdistuksen aiheita. Terve hevonen ei kärsi siitä että vain tarhailee. Tylsää sillä voi olla, mutta tuskin se siitä kärsii. Nyt on uusi paikka lähempää kotoa liki sovittuna, joten on aika ottaa elämästä niskaperseote ja todeta että minähän selviän helvetti vieköön.

Tavoitteena tavoitteellisuus

Olen pitkään kuvitellut etten ole tavoitteellinen ratsastaja. Tätiratsastaja, puskaratsastaja, harrastelija, aloittelija... Oma kriittisyyteni taitojeni ja tavoitteiden suhteen on ollut suurin hidasteeni tavoitteellisena ratsastajana. Olen valmentajani kanssa keskustellut aiheesta useampaankin otteeseen, hän on koittanut saada minua näkemään omaa edistymistäni.

Tuntui hurjalta ajatella että voisin joskus tavoitella jotain, kun takana oli kaksi raskautta ja kaksi keisarileikkausta kahden vuoden sisällä. Kun ylipaino vaikutti jo siihenkin miten uskalsi ratsastaa, ja painopiste ja kunto oli niin surkea että käynnissäkin oli tekemistä. Mutta minulla kuitenkin oli jo silloin ja on edelleen tavoitteita. Asian myöntaminen on askel oikeaan suuntaan.

Suuri vastoinkäyminen oli nuoren ratsuni loukkaantuminen, silloin ajattelin jo haudata koko harrastuksen. Annoin hevosen pois, kotiin jossa sitä oli aikaa ja rahaa kuntouttaa, ja onneksi niin, sillä nyt nuori tamma menestyy. Yksi tavoitteeni on että osaan iloita muiden puolesta, ja tämän tamman kohdalla se toteutuu. Iloitsen jokaisesta kivuttomasta askeleesta jonka se ottaa, jokaisesta edistymisestä ja jokaisesta päivästä jonka se elää terveenä hevosena. En pidä hevosen uuteen omistajaan yhteyttä, vaikka seuraankin tamman elämää, sillä koen hevosesta luopumisen edelleen kivuliaana päätöksenä, enkä ehkä pystyisi näkemään asioita puolueettomin silmin. Ehkä jonain päivänä, siinä jälleen lisää tavoitetta.

Ystäväni ja valmentajani patisti minut tallille, moikkaamaan trakehnertammaansa. Ja siitä se sitten lähti. Aloin laihduttaa, tein suunnitelmia ja aloin kuntouttaa niin itseäni kuin hevostakin. Ostin tamman itselleni, ja muutaman kuukauden ajan ratsastin säännöllisesti. Osaavan hevosen kanssa edistyin valtavasti. Ajatukset valmentautumisesta ja kisaamisesta alkoivat itää, ja versot kasvoivat, vaikka taas tuli taukoa tamman mamma/sairasloman takia.

Olen tenhyt melkoisen homman, ja siitä en useinkaan anna itselleni ollenkaan riittävästi tunnustusta. Olen jäänyt puskaratsastajan muottiin kiinni, enkä aina tajua miten paljon olen edistynyt. Joudun tosissani miettimään asiaa, ennenkuin oivalsin, että nyt, reilu puolisen vuotta myöhemmin, olen 20 kiloa kevyempi, ratsastan kaikissa askellajeissa, perusistuntani on melko hyvällä mallilla, ratsastamani hevoset liikkuvat pyöreinä oikeinpäin ja omistan 8-vuotiaan potentiaalisen suomenhevosen. Olen töissä tallilla missä saan liikuttaa hevosia, laihdutan edelleen, käyn CR-valmennuksissa kehittämässä kehonhallintaa, valmentaudun säännöllisesti ja tähtään koulukisoihin jo tänä vuonna, ja ensi keväänä, jos luoja suo, alan kisaamaan säännöllisesti. Olisinko vuoden alussa uskonut miten pitkälle pääsen jo tämän vuoden aikana? En todellakaan. Juuri tuossa eilen juttelin valmentajan kanssa ja kerroin pyytäneeni hevosta kokoamaan itseään enemmän maastossa, jotta selviäisimme vaikeammasta noususta. Jouduin oikein pysähtymään ja toistamaan, siis minä pyydän hevoselta kokoamista, maastossa, ihan tuosta noin vain. Ei olisi ihan onnistunut vuosi sitten...

Tavoitteellisuudesta on tullut arkipäivää, ja mielessä siintää jo alue- jos ei kansallisetkin koulukisat. Mutta kuitenkin edelleen, suurin tavoitteeni ei ole menestys kisaajana, vaan selkeä kommunikaatio hevosen kanssa, mielekäs tekeminen yhdessä hevosen kanssa ja kehittyminen niin ratsastajana kuin ihmisenäkin. Minulle tulee aina olemaan tärkeämpää se että ratsastus on hauskaa, kuin se miten hyvin tai huonosti kisat sujuvat.

Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.

Valmentajan kannustuspuhe

En ole päässyt näiden juhannusrientojen (mummolareissu) takia satulaan sitten CR kurssin, jota edelleen elän päässäni. Joten kauheasti päivitettävää ei ole ollut. Sain kuitenkin eilen puhelun valmentajaltani, ja se tuntui hienolta. Asia kuulemma on niin, että on aika nousta epävarmuuden suosta, ja hyväksyä se tosiasia, että jos minulla olisi hevonen joka osaa, olisin täysin valmis sinne HeB vaikka heti. Itsellä on edelleen epäuskoinen olo tämän suhteen, vaikka alla olisi mikä hevonen, mutta kai se uskottava on, kun valmentaja väänsi asian minulle rautalangasta (tai oikeastaan ratakiskosta). Aika hieno fiilis siis on nyt, ja motivaatio jatkaa harrastusta kunnolla on suuuuri.

Muussa elämässä tapahtuukin vähän muutoksia, Nakkila sai jäädä ja suuntana lieneekin Forssan seutu. Joten jos joku tietää kivan omakotitalon vuokralle (tai rivarin) tuolla Forssa, Jokioinen ehkä Tammela/Ypäjäkin, niin laittakaahan vinkkiä tännepäin.

Eversti Carde

Matka oli surkeiden sattumien summa, joten kolmen päivän klinikasta pääsimme näkemään vain kolmen ratsukon valmennukset. Mutta jo noista kolmesta suorituksesta sain paljon itselleni, paljon oivalluksia ja idoita kokeilla niin ponin kanssa, kuin seuraavan kerran Pojan kanssa Lintulassa.

Eversti Carde on mm. ollut Carde Noirin päävalmentaja, sekä Ranskan olympiajoukkueen valmentaja. Suomessa hän on käynyt valmentamassa jo vajaan 10 vuotta (jos laskin oikein, kommentoikaahan jos tiedätte asian olevan toisin) ja valmentaa kaiken tasoisia ratsukoita. Valmennus on yksityistunti, ja Carde osaa iskeä ongelman ytimeen. Nytkin valmennettavana oli sekä aivan nuoria hevosia ratsastajineen, joiden kanssa haettiin oikeaa ohjastuntumaa ja kuuliaisuutta ensin maastakäsin, ja sitten vasta selästä, sekä selvästi pitkään yhdessä töitä tehnyt ratsukko joka harjoitteli mm. passagea. Siinä oli muuten upean näköistä menoa! Aivan varmasti haluan tulevaisuudessa itsekin Carden oppiin (viimeistään kun Lumi kasvaa riittävästi), hän on karismaattinen, osaava, selkeä valmentaja, jolla hyvä näkemys ja asenne!

Ystäväni ehkä joiltain osin tarkempi selitys kokemastamme: linkki

Sain esimerkiksi ajatuksia siihen miten voin yrittää aktivoida Pojan takapäätä ja siten reipastaa koko hevosta, meillähän ongelmana on että liikumme kuin täit tervassa. Lisäksi sain hyviä vinkkejä maastakäsin työskentelyyn, voin opetella Sipsillä jolla on jo vahva hyvä tuntuma, ja sitten siirtää oppimani Lumeen... Ja ponin kanssa koitan muistaa lantion ja jalan nostavan avun, ei puristavan...

Oivalluksia

Tuo poni on kyllä minulle tähän väliin ihan loistava opettaja. Sillä on niin selkeät liikkeet, että olen parin kerran aikana oppinut tuntemaan miten ne jalat siellä mahan alla liikkuu, ja siten liikuttamaan istuinluitani oikein. Hahaa! Toki tähän varmaankin vaikuttaa myös se että olen treenannut nyt hommaa ihan tosissani, mutta uskon kyllä että ponin askellus tuo oman lisänsä.

Tänään esimerkiksi nostin ensimmäistä kertaa elämässäni laukan oikeaoppisesti ihan tarkoituksella (siis siten että en osu apuni kanssa oikealle jalalle vahingossa, vaan tarkoituksella annan avun oikealle jalalle), molempiin suuntiin! Tein sen tasan kerran kumpaankin suuntaan, sillä jouduin kokeilemaan useamman kerran ennenkuin nousi, joten kun sain noston toimimaan niin kehuin itseäni ja tietenkin myös ponia ja lopetimme harjoitukset siihen :) Ennen laukannostoja teimme paljon käynti-ravi-siirtymisiä, ideana saada siirtymiset nopeammiksi, ja temponvaihteluita pelkällä istunnalla. Teimme myös paljon kaarevia uria.

ponissa on virtaa

Tänään uusi poniystäväni oli aivan erilainen kuin eilen. Oli tuulinen päivä joten ponski päätti että tuulessa heiluvat puskat ne vasta on pelottavia, ja sain tosissani keskittyä tasapainoiseen istuntaan ja selkeisiin apuihin että sain tamman kuuntelemaan myös puskien kohdalla. Toki oveluuttakin käytin, pyysin tammaa voltille juuri ennenkuin alkoi vahtaamaan puskaa, tai tein uran melkein keskeltä "kenttää". Sitten tamman omistaja siirsi estepuomin keskeltä ratsastusaluetta reunalle, ja voi hyvää päivää kun pienen hevosen elämä meni siitä aivan sekaisin. Puhinaa ja tuijottelua seurasi hyvän aikaa. Menimme kerran puomin yli niin että ponin omistaja talutti, ja poni vastustelun jälkeen loikkasi puomin yli ja laukkasi kauemmas, tosin ei montaa askelta ottanut ennenkuin laski laukan. Sitten pitikin treenata puomin ohitusta vartin verran, ennenkuin poni suostui ohittamaan sen rennosti ja vahtaamatta. Lopputunnista löytyi kuitenkin tasainen rento ravi, ja oivalsin itse miten ravissa pitäisi oikeastaan istua. Ponin ravi on niin suuri (hehe, sanoo täti joka ennen tätä ratsasti trakilla) että siellä saa tosissaan istua, matkustaminen ei tule kyseeseen. Oikeastaan vasta nyt älysin että paitsi selän, on myös istuinluiden liikuttava, vuorotahdissa takajalkojen mukana, muuten istuu liikettä vastaan ja pomputtaa. Niin kertakaikkisen simppeli asia, ja meikä ei ole aiemmin tajunnut.. Hohhoijaa. Kiitos poni!

Sippeä ja Pikoa en ole käynyt nyt juurikaan moikkailemassa. Pikosta koitan vierottaa itseäni henkisesti, sillä se on jo sovittu siirtyvän Jossulle, ja periaatteessa Jossulla on siitä jo kaikki vastuu. Sippeä taas ei ole tullut käytyä moikkaamassa koska sen vieressä seisoo se unelmieni varsa, jota nyt sitten en pidä, kun järki voitti tunteet. Mutta silti ne tunteet on olemassa, enkä halua itkettää itseäni turhan päitten. Kyllä tässä varmaan jo lähipäivinä pystyy puuhailemaan vähän niiden kanssa pelkällä haikeudella.

Hehkutusta!

Tänään oli hyvä päivä! Tamman kaviot on taas kauniit, ja nestettä ei ollut kertynyt ollenkaan etuseen kengityksen jäljiltä. Pääsin ratsastamaan, ja rakkaat lapseni oli niin kilttejä siellä kentän laidalla, että saavat extrahaleja tänäiltana. Ekaluokkalainen huolehti hienosti nuorimmaisesta sen aikaa kun ratsastin.

Ja itse ratsastuskin tuntui tosi hyvältä! Toki edelleen on paljon tehtävää, enkä halua että te rakkaat lukijat luulette että olen jo ihan täydellinen ja mahtavan hyvä, sillä mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, mutta haluan hehkuttaa niitä pieniä onnistumisia joita koin tänään. Ravi ei hölskyttänyt enää ollenkaan niin paljon, ja välillä tamma myötäsi kauniisti, ja mentiin muutamia pidempiä pätkiäkin aika näpsäkässä muodossa. Toki en nähnyt hommaa tietenkään itse, ja voi olla jos joku olisi sitä kuvannut tai videoinut että olisin asiasta eri mieltä, mutta perseeni alle tamma tuntui tosi hyvältä! Koin myös pari oivallusta. Ensinnäkin, kun oikaisen hartiani (enkä siis istu jotenkin lysyssä eteenpäin) käsiini tulee automaattisesti kulma kyynärpäähän,ja tamma myötäsi, ja toiseksi kun ajattelin korsetin jämäkäksi mutta joustavaksi, sai ravi ihan uutta tempoa, ja siellä oli huomamattavasti helpompi istua jalat rentoina. Ja nämähän on juu ihan niin perusjuttuja kuin vain ikinä, mutta oli hienoa nähdä ero niin selkeästi. Heti jos tamman pää nousi tai ravi alkoi laahata, se muistutti minua oikeasta asennosta, tein korjauksia, ja taas meni paremmin. Myös väistöt onnistuivat molempiin suuntiin, joskaan eivät vielä ravissa, mutta se johtuu täysin siitä että toistaiseksi opettelen istumaan ravissa, ja jopa voltin tekeminen on haasteellista... Ravailtiin kuitenkin tälläkertaa enemmänkin koska tamma tuntui käyttävän itseään hetkittäin oikein, enkä usko että kipeytin sen selkää koska en pomppinut hallitsemattomasti. Olen vaan vähän ylivarovainen.. Pikkuisen raskaampi treeni siis jo, kuin minulla yleensä. Jospa tämä tästä!

Huomenna sit jännätään onko nestettä etusessa. Vainoharhainen täti...

Suunnitelmia

Olen tässä pikkuhiljaa kypsytellyt mielessäni tavoitteita ja suunnitelmia jatkon suhteen, siis nimenomaan ratsastuksellisesti. En halua kuitenkaan jäädä junnaamaan paikoillani, vaan haaveilen kehittymisestä. Ensin toki pitäisi saada taidot edes sille tolalle jolla ne menneisyydessä olivat.

Ensimmäinen asia johon kävin kiinni on ylipaino. Voin hyvillä mielin kertoa, että taistelu etenee, liki 15 kiloa on jo sulatettu, toki vielä on paljon jäljellä, mutta toiveissa on normaalipaino ensi syksynä, tai viimeistään vuodenvaihteessa.

Paino-ongelman jälkeen aloinkin sitten miettiä mikä olisi tavoitteeni ratsastustaitojeni suhteen, ja miten voisin tavoitteen saavuttaa. Nyt kun minulla on osaava hevonen, ja aikaa alkaa olla enemmän ratsastaa kun lapset kokoajan kasvavat ja enempää ei ole tulossa, niin on mielekkäämpää pohtia tulevaisuuttakin.

Eli ratsastustavoite on heB taso keväällä 2012 (HUI! Täti asetti juuri itselleen tavoitteen, apuva!) Ihan mahdollista, koska en ole tasoltani tuosta kaukana ollut ennen raskauksia, joskin saan tehdä melkoisesti töitä saadakseni kropan toimimaan. Ja aion ihan kisata tuolla tasolla, jotta voin olla varma että taso on saavutettu. Öh, no joo, mahdollisesti kisaan, jos voitan ramppikuumeen. Jos edes johonkin pikkupikkukisoihin helppoa Ctä... No, katsotaan miten homma menee. Sitten kun heB on vankasti saavutettu, on tarkoituksena edetä edelleen, niin pitkälle kuin rahkeet riittää, niin sanoakseni. Haave, jota en uskalla vielä edes sanoa tavoitteeksi, on peruskunnon tekeminen varsoille itse, eli kolmen vuoden päästä pitäisi painon ja tasapainon olla sillä mallilla että voin opettaa varsoilleni itse perusjutut.

Miten tälläiset korkeat (hah) tavoitteet sitten täti saavuttaa?

Tarkoitus on ratsastaa Pikolla 3 krt viikossa ainakin toukokuun puolen välin tienoille, sitten voi olla että pitää rauhoittaa tamma köpöttelyyn varsomiseen asti. Katsotaan miten tiineys ja tamman vointi etenee. Toinen tammani taas varsoo näillä näkymin toukokuun alussa, joten sitä voi pikkuhiljaa alkaa liikuttelemaan enemmän samoihin aikoihin kun Piko jää lomalle, vaikka se vaatiikin sitten varmaan kunnonkohottelua lähinnä. Joten voi olla että laina/vuokrahepo voisi keväällä/kesällä olla tarpeen jotta voisi oikeasti valmentautua. Katsotaan miten homma menee.

Huhtikuussa on CR-päivä ja kesä ja heinäkuussa kurssit, niistä lisää myöhemmin, mutta aion osallistua jos vaan voin. Valmentautumaankin tahtoisin, mutta pitää katsoa miten riittää aika, rahat ja tamman jaksaminen.

jälleen selässä

Eilen tammalla oli ansaittu vapaa, tänään pääsin ihanan ystäväiseni kyydillä tallille. Ystäväni kävi ensin koeajamassa tammaa, ja sitten kävin itse selässä lopuksi. Kokeilin väistöjä käynnissä, mutta omat avut taisivat olla vähän hakusessa... Ravi-seis-ravi siirtymät onnistuivat loppuakohden ihan ok, tosin parantamista olisi pysähdyksissä. Jospa pääsisi vaikka valmentautumaan tässä kohtapuoliin. Satula kyllä taitaa mennä vaihtoon :( Ei vaan voi hommata uutta nyt, kun tamman varsamaha on suurena ja selkä tuollaisessa muutostilassa.


Pakko tulla vielä erikseen hehkuttamaan sitä miten ylpeä olen tammastani, ja miten tyytyväinen olen että olen saanut sen noin hyvälle mallille. On ollut todella antoisaa nähdä miten nopeasti se hoksaa mitä siltä pyydän, ja miten lihaksisto on kehittynyt ja tamma alkanut käyttää itseään erilailla kuin ennen. Alkaessani vuokraamaan tammaa se oli lihasköyhä ja laiha. Liikutettaessa se oli jännittynyt ja tallissa apaattinen. Se ravasi pää taivaissa ja selkä notkolla, etupää kentällä ja takapää tallissa. Ratsastajan kanssa se turvautui laittamaan kaulan kaarelle pitäen pään taivaissa, ja luisteli eteenpäin selkä tyhjänä. Samaa se yritti juoksutettaessa. Aluksi sillä kokeiltiin apuohjia ja piuhoja jos jonkinmoisia, mutta minusta näytti kuin se olisi niistä vain jännittynyt entisestään ja laittanut kaulan vielä enemmän mutkalle. Sitten kun tamma siirtyi kokonaan minun vastuulleni, heitin kaiken ylimääräisen pois ja juoksutin tammaa irtona tai pelkässä naruriimussa. Ja se toimi! Olen todella tyytyväinen että se tuntuu tajunneen homman niin hyvin, että nyt se hakeutuu eteenalas myös ratsastajan kanssa. Se liikkuu rennosti ja hätäilemättä, eikä se ole tallissakaan enää sisäänpäinkääntynyt, vaan kertoo mitä sen mielessä on.

Kuvat tammastani eivät varmastikaan ole vieraan silmään mitenkään ihmeellisiä, mutta itse meinaan pillahtaa itkuun kun näen konkreettisia todisteita siitä miten paljon tamma on edistynyt. Sen selkälihakset työskentelevät ja ovat kehittyneet, ja se käyttää kroppaansa oikein. Oma ratsastukseni on lähinnä ala-arvoista, mutta tamma, se on hieno, vaikkei kuljekaan korkeassa muodossa. Kaikki aikanaan.

Nyt olen suunnitellut että jahka alan saada omaa kroppaani takaisin hallintaan, alan pyytää myös tammalta välillä työskentelyä korkeammassa muodossa. Alku ja loppuveryttelyt venytellään, mutta välissä kootaan. Suunnitelma on hyvä, siinä on vaan semmoinen pieni vika että osaanko itse ratsastaa riittävän herkällä kädellä ja silti riittävällä tuntumalla että se onnistuu... Varsan tulo toki myös pitää ottaa huomioon, tamman jaksamisen mukaan edetään. Mutta mitä parempaan kuntoon saan tamman lihaksiston nyt, sitä paremmin se tulee selviytymään myös varsomisesta. Sitten varsomisen jälkeen taas aloitellaan treenejä, ja tavoitteena olisi päästä johonkin pieniin koulukisoihin 2012.

Olen saamassa tammalle myös kakkosliikuttajan, joten sen liikunnan pitäisi tulla nyt säännölliseksi. Kakkosliikuttajalle olen lupaillut että jos tulee juttuun tamman kanssa hyvin, niin saa sillä valmentautua ja kisata tamman jaksamisen ja kunnon sallimissa rajoissa. Myös esteitä hän saa kokeilla, jahka varsa on syntynyt ja tamma taas kunnossa, sillä on minua paaaaaaljon kevyempi ja suuntautunut enemmän esteratsastukseen. Esteiden kanssa pitää vain olla varovarovainen ettei etunen rasitu liikaa, mutta uskoisin että oikealla lihaksistolla varustettuna ja tarkasti hoidettuna ja treenissä jalka huomioituna tamma pystyy jopa pieniin estekisoihin.

Alkaa tuntua siltä että tamman ostaminen oli elämäni parhaita päätöksiä. Onneksi se on vasta 16-vuotias, se saa luvan elää pirteänä ja terveenä vähintään 30-vuotiaaksi :D

testing testing...

Tästäpä tämä nyt alkaa, ihka uusi, hieno ja mahtava blogi. No, kuten blogini nimestä voi päätellä, olisi tänne tarkoitus lähinnä kirjoittaa edistymisiä, paikallaan junnaamisia ja oivalluksia sekä takapakkeja joita koen hevoseni kanssa, niin selästä kuin maastakäsin.

****

Taustoina sen verran, että täti oli nuorempana oikeinkin notkea ja simpsakka ratsastajatyttö, jos ei kovin kovatasoinen koulukiemuroissa, niin sitäkin paremmalla tasapainolla ja maalaisjärjellä varustettu. Tein paljon perushommia ex-ravureiden kanssa, jolloin opin että istunnalla ratsastetaan ei ohjalla tai pohkeella, ja ettei yli 400 kiloisen eläimen kanssa vedetä köyttä. Pidin silloin, ja pidän edelleen, tärkeänä riittävän rauhallista etenemistahtia, niin että pään lisäksi myös lihakset ehtivät kehitykseen mukaan. Tämän lisäksi suurimpana ohjenuoranani kautta aikain on ollut selän käyttö. Hevonen joka ei ole rento ja käytä selkäänsä, ei voi liikkua oikein, ja hevonen joka ei liiku oikein ei käytä oikeita lihaksia, ja se kipeytyy, tai pidemmänpäälle sille tulee jopa mahdottomaksi suorittaa joitakin tehtäviä, koska sen lihaksisto ei ole riittävä esimerkiksi kokoamisasteen nostamiseen. Ja siihen ei auta vaikka kuinka hinkkaisi kentän pintaa kaula kaarella, ennenkuin selkä saadaan töihin, ei kokoamista voida tehdä oikein. (Täti innostui paasaamaan heti ekassa tekstissä, hupsista. No tätä tämä tulee olemaan jatkossakin, että karsiutuupa sitten lukijat heti alkuunsa jos ei jaksa paasausta lukea) Toinen iso ohjenuorani on aina ollut, ettei selkään kiivetä ennenkuin hevonen toimii täydellisesti maastakäsin. Se sitten mikä on tilanteeseen nähden täydellistä voi vaihdella.

Minkäänasteisia meriittejä ei meikäläiseltä löydy, joten kisaamista tason määrittäjänä pitävien mielestä en osaa yhtään mitään. Kuitenkin käsieni kautta on ratsuiksi muuttunut... hetki, pitää laskea... seitsemän hevosta, joilla kaikilla oli minulta lähtiessään hyvät eväät ratsun uraa jatkaakseen, ja pari onkin sittemmin kehittynyt varsin hyviksi harrastehevosiksi, ja yksi kisannut kansallisella tasolla, toki siitä en yritäkään ottaa kunniaa, itse ratsastin hevoselle vain ja ainoastaan pohjan.

Toki olen saanut aina apua, enkä ole koskaan yrittänytkään pärjätä ilman valmentajia ja muita alan ammattilaisia, mutta viimekädessä päätökset liikutuksesta, ruokinnasta ja käsittelystä olen tehnyt itse, hyvin tuloksin. Kaikki hevoset (paitsi yksi jota treenattiin ravuriksi mutta ei startattu) ovat olleet kisannetia ex-ravureita, ja suurin osa lämpöisiä, enkä näe mitään pahaa siinä että olen tasoittanut niiden matkaa kohti ratsun elämää. Olenpahan omalta osaltani vähentänyt niiden kyseisten yksilöiden tulevia/mahdollisia ongelmia, ja siten vähentänyt riskiä että juuri ne hevoset joutuisivat kiertoon tai menisivät rikki.

Nykyinen hevoseni, ja toivonmukaan pitkäaikainen ystäväni, on vanhempi tamma, joka on nuoruudessaan ollut kovatasoinen kilpahevonen (ratsu). Se on ollut vuosia siitoskäytössä, joten pikkuhiljaa kuntouttelen sitä kohti harrasteratsun uraa. Itse taas olen paisunut lasten saannin myötä kovin muhkean kokoiseksi, joten samalla kun lihotan tammaa ja teen sille peruskuntoa, koitan epätoivoisesti itse pienentyä, jotta pääsisin kunnolla treenaamaan ratsastusta siinä vaiheessa kun tammallakin siihen rahkeet riittävät. Painopisteeni ja tasapainoni on mennyt niin hyrskynmyrskyn, etten voisi kuvitellakaan ratsuttavani hevosia joiden selkälihakset eivät vielä ole tottuneet ihmisen kantamiseen, ja siksi teen omankin hevoseni kanssa pääasiassa töitä maastakäsin. Se onkin toinen intohimoni kohde, rrrrrrrakastan erilaisia tehtäviä, harjoituksia ja kaikkea mitä hevosen kanssa voi puuhailla maastakäsin, aina juoksutuksesta ja liinatyöskentelystä naruriimun kanssa puuhailuun, tehtävä ja temppuratoihin ja sirkustemppujen opetukseen. Haaveissani on kuitenkin vielä joskus saada niin paljon kokemusta ja oppia ratsastajana, ja mielellään tietenkin ihan koulutustakin, että voisin ratsuttaa nuoria ja uraa vaihtavia hevosia. Mutta se on sitten joskus.

Ikää minulla on kolmisenkymmentä, lapsia kolme ja kotona mies ja elukoita, muttei hevosia kotipihassa. Koitan opiskella hevosalaa aina kun siihen on aikaa ja varaa. Töissä en juuri nyt ole, mutta pikkuhiljaa pitäisi tuon nuorimmaisen mennä hoitoon ja tädin töihin.