pohdintoja elämästä ja tulevasta

Kuten postauksistanikin voi päätellä, olen ollut kiikan kaakan kallellaan milloin mihinkäkin suuntaan hevosen ja etenkin Paten omistamisen kanssa. Olen vaaka horoskoopiltani, ja ainakin tässä asiassa tuntuu että vaakakupit heiluvat kovinkin tiuhaan tahtiin puolelta toiselle.

Toisaalta tiedän että jos haluaisin kehittyä nopeasti, ja päästä kisaamaan vähän isommallakin tasolla, tarvitsisin hevosen joka jo osaa, ja opettaisi minua. Hevosen joka tekisi esim. heB radan rutiinilla, kunhan suurinpiirtein osaisin istua oikein ja pyytää vaadittuja asioita. Hevosen jolla valmentautuminen ei olisi niinkään hevoselle rutiinin ja liikkeiden opettamista, vaan enemmänkin minulle. Tiedostan tämän, ja se osa minusta jossa on herännyt kunnianhimo ja kisavietti, se osa on hevosen vaihdon kannalla.

Mutta sitten taas se osa minusta, joka vaan nauttii hevosen kanssa tekemisestä, ei niin välitä missä tahdissa edetään vaan ottaa päivän ja hetken kerrallaan, se osa ei halua luopua Patesta. Sillä Pate on kertakaikkiaan hurmaava persoona, ja se tunne joka tulee kun sen kanssa saa hyvän pätkän rentoa ja tahdikasta ravia tai onnistuneen tempun, se on enemmän kuin mitä uskon että voisin saavuttaa edes kisavoitosta osaavalla hevosella. Ja tämä osa minusta on nyt voittamassa tätä köydenvetoa. Sillä mitä merkitystä on pärjätä jossain seuratasolla? Mitä konkreettista hyötyä minulle siitä muka on? Kun en ole ajatellut oikeastaan enää hevosalalla leipääni tehdä (vaikka myönnän että se edelleen minua jollain tasolla kiehtoo) niin mitä teen kisamenestyksellä nyt-heti-äkkiä? Ei yhtikäs mitään.

Olen ajatellut tätä asiaa viimeaikoina paljon, sillä Patesta on tullut kyselyitä, mutta en sitten kuitenkaan ole halunnut myydä sitä kenellekään. Olen pohtinut ja miettinyt asiaa. Ja ajattelen, että voin suunnata tämän heränneen kunnianhimoni kenties jollekin toiselle elämäni osa-alueelle. Voin tähdätä parantamaan itseäni esimerkiksi opiskelun tai töiden saralla, ja pitää hevostelun sinä mitä se ideaalisti olisi. Rentoutumisena.

Tämä ei tarkoita ettenkö asettaisi meille tavoitteita, ja edelleen tähtäisi kilpakentille. Toki haluan että kehitymme ratsukkona. Mutta kiirettä meillä ei ole. Jos ensikesänä päästään starttaamaan vaikka jokin raviluokka, ja ehkä kokeilemaan heCtä jos laukkaan saadaan rauhallisuutta ja rutiinia lisää, niin hyvä. Jos ei päästä, niin sitten kesällä 2013. Pate on vielä nuori hevonen, vaikka kisattaisiin vasta 5 vuoden kuluttua, olisi Pate vasta 14 vuotias. Mikä kiire tässä, valmiissa maailmassa.



Tavoitteet kaudelle 2012.

Laukan rauhoittaminen. Tai oikeastaan ravin rauhoittaminen laukan jälkeen, laukka alkaa olla jo aika mallilla, mutta sen jälkeen ei maltettaisi keskittyä mihinkään.

Osallistuminen CR-kursseille.

Starttaaminen seurakisoissa, raviohjelma tai ehkä loppukaudesta heC.

Hyppytreenin aloittaminen ensin irtona ja jos saan kuskin ylipuhuttua niin sitten selästä.

Tavoite minulle: uskaltaa hypätä. Ehkä ei Patella, koska se on itsekin siitä niin tohkeissaan, mutta jos vaikka johonkin estetunnille menisi, sellaiselle aloittelijoille tarkoitetulle. Tämäkin semmoinen juttu etten vielä 1,5 vuotta sitten olisi edes harkinnut moista. Niin sitä kasvaa ja kehittyy vielä vanhanakin.

Temppujen opettelu niin että voimme loppukaudesta videoida pätkän jossa ei porkkana ole pääosassa :D

Tavoitteena tavoitteellisuus

Olen pitkään kuvitellut etten ole tavoitteellinen ratsastaja. Tätiratsastaja, puskaratsastaja, harrastelija, aloittelija... Oma kriittisyyteni taitojeni ja tavoitteiden suhteen on ollut suurin hidasteeni tavoitteellisena ratsastajana. Olen valmentajani kanssa keskustellut aiheesta useampaankin otteeseen, hän on koittanut saada minua näkemään omaa edistymistäni.

Tuntui hurjalta ajatella että voisin joskus tavoitella jotain, kun takana oli kaksi raskautta ja kaksi keisarileikkausta kahden vuoden sisällä. Kun ylipaino vaikutti jo siihenkin miten uskalsi ratsastaa, ja painopiste ja kunto oli niin surkea että käynnissäkin oli tekemistä. Mutta minulla kuitenkin oli jo silloin ja on edelleen tavoitteita. Asian myöntaminen on askel oikeaan suuntaan.

Suuri vastoinkäyminen oli nuoren ratsuni loukkaantuminen, silloin ajattelin jo haudata koko harrastuksen. Annoin hevosen pois, kotiin jossa sitä oli aikaa ja rahaa kuntouttaa, ja onneksi niin, sillä nyt nuori tamma menestyy. Yksi tavoitteeni on että osaan iloita muiden puolesta, ja tämän tamman kohdalla se toteutuu. Iloitsen jokaisesta kivuttomasta askeleesta jonka se ottaa, jokaisesta edistymisestä ja jokaisesta päivästä jonka se elää terveenä hevosena. En pidä hevosen uuteen omistajaan yhteyttä, vaikka seuraankin tamman elämää, sillä koen hevosesta luopumisen edelleen kivuliaana päätöksenä, enkä ehkä pystyisi näkemään asioita puolueettomin silmin. Ehkä jonain päivänä, siinä jälleen lisää tavoitetta.

Ystäväni ja valmentajani patisti minut tallille, moikkaamaan trakehnertammaansa. Ja siitä se sitten lähti. Aloin laihduttaa, tein suunnitelmia ja aloin kuntouttaa niin itseäni kuin hevostakin. Ostin tamman itselleni, ja muutaman kuukauden ajan ratsastin säännöllisesti. Osaavan hevosen kanssa edistyin valtavasti. Ajatukset valmentautumisesta ja kisaamisesta alkoivat itää, ja versot kasvoivat, vaikka taas tuli taukoa tamman mamma/sairasloman takia.

Olen tenhyt melkoisen homman, ja siitä en useinkaan anna itselleni ollenkaan riittävästi tunnustusta. Olen jäänyt puskaratsastajan muottiin kiinni, enkä aina tajua miten paljon olen edistynyt. Joudun tosissani miettimään asiaa, ennenkuin oivalsin, että nyt, reilu puolisen vuotta myöhemmin, olen 20 kiloa kevyempi, ratsastan kaikissa askellajeissa, perusistuntani on melko hyvällä mallilla, ratsastamani hevoset liikkuvat pyöreinä oikeinpäin ja omistan 8-vuotiaan potentiaalisen suomenhevosen. Olen töissä tallilla missä saan liikuttaa hevosia, laihdutan edelleen, käyn CR-valmennuksissa kehittämässä kehonhallintaa, valmentaudun säännöllisesti ja tähtään koulukisoihin jo tänä vuonna, ja ensi keväänä, jos luoja suo, alan kisaamaan säännöllisesti. Olisinko vuoden alussa uskonut miten pitkälle pääsen jo tämän vuoden aikana? En todellakaan. Juuri tuossa eilen juttelin valmentajan kanssa ja kerroin pyytäneeni hevosta kokoamaan itseään enemmän maastossa, jotta selviäisimme vaikeammasta noususta. Jouduin oikein pysähtymään ja toistamaan, siis minä pyydän hevoselta kokoamista, maastossa, ihan tuosta noin vain. Ei olisi ihan onnistunut vuosi sitten...

Tavoitteellisuudesta on tullut arkipäivää, ja mielessä siintää jo alue- jos ei kansallisetkin koulukisat. Mutta kuitenkin edelleen, suurin tavoitteeni ei ole menestys kisaajana, vaan selkeä kommunikaatio hevosen kanssa, mielekäs tekeminen yhdessä hevosen kanssa ja kehittyminen niin ratsastajana kuin ihmisenäkin. Minulle tulee aina olemaan tärkeämpää se että ratsastus on hauskaa, kuin se miten hyvin tai huonosti kisat sujuvat.

Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.

Valmentajan kannustuspuhe

En ole päässyt näiden juhannusrientojen (mummolareissu) takia satulaan sitten CR kurssin, jota edelleen elän päässäni. Joten kauheasti päivitettävää ei ole ollut. Sain kuitenkin eilen puhelun valmentajaltani, ja se tuntui hienolta. Asia kuulemma on niin, että on aika nousta epävarmuuden suosta, ja hyväksyä se tosiasia, että jos minulla olisi hevonen joka osaa, olisin täysin valmis sinne HeB vaikka heti. Itsellä on edelleen epäuskoinen olo tämän suhteen, vaikka alla olisi mikä hevonen, mutta kai se uskottava on, kun valmentaja väänsi asian minulle rautalangasta (tai oikeastaan ratakiskosta). Aika hieno fiilis siis on nyt, ja motivaatio jatkaa harrastusta kunnolla on suuuuri.

Muussa elämässä tapahtuukin vähän muutoksia, Nakkila sai jäädä ja suuntana lieneekin Forssan seutu. Joten jos joku tietää kivan omakotitalon vuokralle (tai rivarin) tuolla Forssa, Jokioinen ehkä Tammela/Ypäjäkin, niin laittakaahan vinkkiä tännepäin.

Suunnitelmia

Olen tässä pikkuhiljaa kypsytellyt mielessäni tavoitteita ja suunnitelmia jatkon suhteen, siis nimenomaan ratsastuksellisesti. En halua kuitenkaan jäädä junnaamaan paikoillani, vaan haaveilen kehittymisestä. Ensin toki pitäisi saada taidot edes sille tolalle jolla ne menneisyydessä olivat.

Ensimmäinen asia johon kävin kiinni on ylipaino. Voin hyvillä mielin kertoa, että taistelu etenee, liki 15 kiloa on jo sulatettu, toki vielä on paljon jäljellä, mutta toiveissa on normaalipaino ensi syksynä, tai viimeistään vuodenvaihteessa.

Paino-ongelman jälkeen aloinkin sitten miettiä mikä olisi tavoitteeni ratsastustaitojeni suhteen, ja miten voisin tavoitteen saavuttaa. Nyt kun minulla on osaava hevonen, ja aikaa alkaa olla enemmän ratsastaa kun lapset kokoajan kasvavat ja enempää ei ole tulossa, niin on mielekkäämpää pohtia tulevaisuuttakin.

Eli ratsastustavoite on heB taso keväällä 2012 (HUI! Täti asetti juuri itselleen tavoitteen, apuva!) Ihan mahdollista, koska en ole tasoltani tuosta kaukana ollut ennen raskauksia, joskin saan tehdä melkoisesti töitä saadakseni kropan toimimaan. Ja aion ihan kisata tuolla tasolla, jotta voin olla varma että taso on saavutettu. Öh, no joo, mahdollisesti kisaan, jos voitan ramppikuumeen. Jos edes johonkin pikkupikkukisoihin helppoa Ctä... No, katsotaan miten homma menee. Sitten kun heB on vankasti saavutettu, on tarkoituksena edetä edelleen, niin pitkälle kuin rahkeet riittää, niin sanoakseni. Haave, jota en uskalla vielä edes sanoa tavoitteeksi, on peruskunnon tekeminen varsoille itse, eli kolmen vuoden päästä pitäisi painon ja tasapainon olla sillä mallilla että voin opettaa varsoilleni itse perusjutut.

Miten tälläiset korkeat (hah) tavoitteet sitten täti saavuttaa?

Tarkoitus on ratsastaa Pikolla 3 krt viikossa ainakin toukokuun puolen välin tienoille, sitten voi olla että pitää rauhoittaa tamma köpöttelyyn varsomiseen asti. Katsotaan miten tiineys ja tamman vointi etenee. Toinen tammani taas varsoo näillä näkymin toukokuun alussa, joten sitä voi pikkuhiljaa alkaa liikuttelemaan enemmän samoihin aikoihin kun Piko jää lomalle, vaikka se vaatiikin sitten varmaan kunnonkohottelua lähinnä. Joten voi olla että laina/vuokrahepo voisi keväällä/kesällä olla tarpeen jotta voisi oikeasti valmentautua. Katsotaan miten homma menee.

Huhtikuussa on CR-päivä ja kesä ja heinäkuussa kurssit, niistä lisää myöhemmin, mutta aion osallistua jos vaan voin. Valmentautumaankin tahtoisin, mutta pitää katsoa miten riittää aika, rahat ja tamman jaksaminen.