Olen tässä pohtinut aika paljon itseäni ratsastajana viime päivinä; nuorin lapseni täytti tänään 2 vuotta, ja tajusin että paljon on ehtinyt tapahtua. Ennen kahden tyttäreni syntymää, ratsastin paljon (siis joka päivä), mutta lähinnä maastossa. Jonkun verran valvovan silmän alla, mutta minulla ei ollut mitään toiveita ikinä kisata, ellei sitten matkaratsastusta. Ja sekin oli iso ehkä. Toki jo silloin ajattelin paljon lihashuoltoa ja oikeaa tahtia lisätä treeniä, remonttimuotoa ja maastakäsin työskentelyn tärkeyttä. Ratsastin paljon raaoilla entisillä ravureilla, joten halusin että asiat tehdään niiden kanssa oikein, jotta niiden tuleva ura harrastehevosina olisi mahdollisimman helppo, ja lihakset ratsuna toimimiseen kehittyisivät oikein. Mutta olin kyllä täysin puskatäti. Ehkä vähän valveutuneempi, mutta puskatäti kuitenkin.
Vanhempi tyttäreni syntyi lokakuussa 2008. Ratsastin heinäkuulle asti kaikissa askellajeissa maastossa, eikä tuntunut ollenkaan pahalta. Sitten palasin satulaan joulukuussa, mutta ehdin ratsastamaan vaan satunnaisesti, ja tuntui että olin ihan hukassa leikkauksen jäljiltä (keisarileikkaus) ja painon noustua. Kesällä olin juuri pääsemässä taas ratsastuksen makuun, kun sainkin tietää että olin taas raskaana. Tasapaino oli niin huono etten uskaltanut juurikaan ratsastaa raskaana. Nuorimmaiseni syntyi maaliskuussa 2010, ja jälleen keisarileikkauksella. Tämän jälkeen aikaa ratsastukselle tuntui olevan vieläkin vähemmän. Kesällä palailin satulaan, kävin Centered Riding kurssilla, ja tuntui että ehkä homma alkaa sujua. Muutokset elämässä kuitenkin veivät minulta ratsun, ja olin jo luovuttaa kokonaan. Tähän väliin tuli elämääni trakehnertamma Holopka, eli Piko. Se oli kantavana ja aika huonossa lihaskunnossa, joten pääasiassa tein sen kanssa hommia maastakäsin. Päätin että menen sen selkään vasta kun laihdun 10 kiloa, ja se aika koitti kevättalvella. Ja sitten ratsastinkin sen n. 3 kk säännöllisesti osaavalla (joskin ruosteisella) hevosella, ja opin enemmän kuin koko elämässäni aiemmin. Piko alkoi vain oireilla jalkojaan lopputiineydestä, joten se jäi lomailemaan. Lisää CR-kurssittautumista ja loppukesästä paljonkin ratsastusta eri hevosilla, ja sitten Pate elämääni sulostuttamaan, sopivasti vähän ennenkuin jouduin Pikon päästämään viimeiselle matkalleen. Sitä tammaa on edelleen ikävä, se oli Persoona. En edes tykännyt siitä silloin kun siihen ensin tutustuin (jo vuonna 2008) mutta se vaan jotenkin ui sydämeen. Ja sillä ratsastaminen oli joka kerta upea kokemus, kaipa se olisi ollut sama millä tahansa osaavalla hevosella en tiedä.
Joten olen tullut nyt vuodessa täysin rapakuntoisesta huomattavan ylipainoisesta puskatädistä, jonka tasapaino on surkea ja istunta aivan järkyttävä tuoli-istunta, tähän pisteeseen. Kohtuu hyväkuntoiseksi, joskin edelleen ylipainoiseksi tädiksi joka tähtää ensi kesänä pikkukisoihin. Tasapaino on aika hyvä (tosin saatan olla erimieltä ensi viikolla kun menen ilman satulaa) ja istunta parantunut suunnattoman paljon. Vaikka itse sanonkin, niin minusta perusistuntani on nykyään aikas hyvä. Suurin muutos on kyllä tapahtunut pään sisällä, olen voittanut pelkoja ja ylittänyt esteitä. Vielä 2 vuotta sitten en olisi harkinnutkaan kisaamista, tai esteiden ylittämistä. Oma suhtautuminen taitoihini oli vähättelevä ja lannistava. En osaa, en voi osata. En arvostanut menneisyyttäni, vaikka nyttemmin olen tajunnut ettei ihan kuka tahansa voi mennä ravurin tai projektin selkään vailla huolia. Ja teen tietoisesti itselleni positiivista palautetta, joka vahvistaa uskoani siihen etten ihan väärin voi toimia hevosten kanssa.
Oho, tulipas taas tekstiä. No, tälläisiä mietteitä tälläkertaa, jotai muuta kuin vain sen selittämistä mitä olen puuhaillut tallilla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti