Voi itku.

Juuri tuossa suomenhevosen päivänä ajattelin sitä omaa suokkiystävääni, joka sydämeni vei ja josta luopumista kadun edelleen. Vaan kun silloin ei vaihtoehtoja ollut, henkinen jaksaminen oli nollassa, rahaa ei ollut, aikaa ei ollut hevoselle. Luulin todella että sille olisi parempi jossain toisessa, aktiivisemassa kodissa kuin olla minun, seistä jossain pihatossa mahdollisimman halvalla ja en edes näkisi sitä. No, hevosraasu on vaihtanut kotia sen jälkeen useasti, sillä on ollut (mielestäni rasitusperäisiä) jalkaongelmia ja se on alkanut oireilla häiriökäyttäytymisellä varsinkin ratsastettaessa.

Ja nyt se on taas myynnissä. Seurahevoseksi, pilkkahintaan. Voi Pate kulta jos mä vaan voisin niin hakisin sut heti pois. Tarjoaisin nyt sen pihaton ja ison tarhan jossa voisit laiduntaa ja viettää hevoselle sopivaa hevosen elämää, ilman stressiä ja paineita. Tutustuttaisiin taas kaikessa rauhassa ja muisteltaisiin menneitä. Ei haittaisi vaikkei sinusta tulisi koskaan enää ratsua, saisit viettää stressitöntä elämää. Kanssasi puuhailu maastakäsin oli minulle kuin terapiaa. Sydän itkee, ja silmätkin kyllä kostuu.

Toivon todella että Pate löytäisi vihdoin oman pysyvän kodin, ja ihmisen joka ymmärtää että vaikka se vaikuttaa kovalta luupäältä, se on oikeasti iso herkkis jonka kanssa pitää asiat tehdä hitaasti ja kärsivällisyydellä, tai se nostaa kuvitteellisen keskisormensa pystyyn samantien.