Ponitytön äiti

Viime lauantaina käytiin taas tallilla. Likat on täysin hurahtaneet hevosiin, tottahan tiesin sen jo periaatteessa, mutta nyt kun päästään säännöllisesti tallille sen näkee käytännössäkin. On hienoa kun löydettiin sopiva poni ja omistaja, joka myös näkee vaivaa pienten ratsastajien "tunnin" eteen. Likat eivät vain kierrä kehää, vaan opettelevat apuja ja ratsastuskentän teitä samalla.

Isompi sai viimeksi jo ratsastaa ilman talutusta, ja pienempi pääsi talutuksessa maastoonkin. Ja minä harjailin ponia ja haistelin hepan tuoksua ja haaveilin ääneen että jospa itsekin joskus vielä. Ponin omistaja kuuli ja totesi että eiköhän tuo järjesty ja alta aika yksikön oli puhelimessani numero josta kysellä samalla tallilla asuvien hevosten omistajalta mahdollisuudesta palata satulaan. Ohhoh! No minä pistämään viestiä ja nyt on alustavasti sovittu että täti menee ratsastamaan.. Katsotaan. Olen ennenkin suunnitellut satulaan paluuta ja aina on tullut jotain esteitä, joten en usko ennenkun on karvamoottori alla :D

haamuratsastaja

Voikohan sitä kutsua itseään edes tätiratsastajaksi, jos ei ole ollut hevosen selässä kolmeen vuoteen? Sitkeästi vaan pidän blogia elossa, kaipa minä toivon että jossain vaiheessa tulee se mystinen hetki kun voin sanoa että nyt minulla on varaa (ja aikaa) osallistua tunneille. Sitä päivää odotellessa...

Tyttäret ovat sen sijaan päässeet talutusratsastukseen. Käyvät kerran viikossa, ja äiti katsoo vierestä nauttien edes välillisesti heppailusta. Ja olenhan toki päässyt vähän harjaamaankin ponia.

Katselin juuri kouluratsastusta televisiosta, ja huokailin. Olisipa joskus vielä mahdollisuus oikeasti ruoskia itsensä kuosiin.

Ainiin. Paino on tädillä pudonnut 26 kiloa ja kroppa alkaa noin fyysisesti olla ihan ok kunnossa ratsastustakin ajatellen. Ehkä nyt kun toinenkin työ alkaa ja talous taas hieman paranee..