Olen pitkään kuvitellut etten ole tavoitteellinen ratsastaja. Tätiratsastaja, puskaratsastaja, harrastelija, aloittelija... Oma kriittisyyteni taitojeni ja tavoitteiden suhteen on ollut suurin hidasteeni tavoitteellisena ratsastajana. Olen valmentajani kanssa keskustellut aiheesta useampaankin otteeseen, hän on koittanut saada minua näkemään omaa edistymistäni.
Tuntui hurjalta ajatella että voisin joskus tavoitella jotain, kun takana oli kaksi raskautta ja kaksi keisarileikkausta kahden vuoden sisällä. Kun ylipaino vaikutti jo siihenkin miten uskalsi ratsastaa, ja painopiste ja kunto oli niin surkea että käynnissäkin oli tekemistä. Mutta minulla kuitenkin oli jo silloin ja on edelleen tavoitteita. Asian myöntaminen on askel oikeaan suuntaan.
Suuri vastoinkäyminen oli nuoren ratsuni loukkaantuminen, silloin ajattelin jo haudata koko harrastuksen. Annoin hevosen pois, kotiin jossa sitä oli aikaa ja rahaa kuntouttaa, ja onneksi niin, sillä nyt nuori tamma menestyy. Yksi tavoitteeni on että osaan iloita muiden puolesta, ja tämän tamman kohdalla se toteutuu. Iloitsen jokaisesta kivuttomasta askeleesta jonka se ottaa, jokaisesta edistymisestä ja jokaisesta päivästä jonka se elää terveenä hevosena. En pidä hevosen uuteen omistajaan yhteyttä, vaikka seuraankin tamman elämää, sillä koen hevosesta luopumisen edelleen kivuliaana päätöksenä, enkä ehkä pystyisi näkemään asioita puolueettomin silmin. Ehkä jonain päivänä, siinä jälleen lisää tavoitetta.
Ystäväni ja valmentajani patisti minut tallille, moikkaamaan trakehnertammaansa. Ja siitä se sitten lähti. Aloin laihduttaa, tein suunnitelmia ja aloin kuntouttaa niin itseäni kuin hevostakin. Ostin tamman itselleni, ja muutaman kuukauden ajan ratsastin säännöllisesti. Osaavan hevosen kanssa edistyin valtavasti. Ajatukset valmentautumisesta ja kisaamisesta alkoivat itää, ja versot kasvoivat, vaikka taas tuli taukoa tamman mamma/sairasloman takia.
Olen tenhyt melkoisen homman, ja siitä en useinkaan anna itselleni ollenkaan riittävästi tunnustusta. Olen jäänyt puskaratsastajan muottiin kiinni, enkä aina tajua miten paljon olen edistynyt. Joudun tosissani miettimään asiaa, ennenkuin oivalsin, että nyt, reilu puolisen vuotta myöhemmin, olen 20 kiloa kevyempi, ratsastan kaikissa askellajeissa, perusistuntani on melko hyvällä mallilla, ratsastamani hevoset liikkuvat pyöreinä oikeinpäin ja omistan 8-vuotiaan potentiaalisen suomenhevosen. Olen töissä tallilla missä saan liikuttaa hevosia, laihdutan edelleen, käyn CR-valmennuksissa kehittämässä kehonhallintaa, valmentaudun säännöllisesti ja tähtään koulukisoihin jo tänä vuonna, ja ensi keväänä, jos luoja suo, alan kisaamaan säännöllisesti. Olisinko vuoden alussa uskonut miten pitkälle pääsen jo tämän vuoden aikana? En todellakaan. Juuri tuossa eilen juttelin valmentajan kanssa ja kerroin pyytäneeni hevosta kokoamaan itseään enemmän maastossa, jotta selviäisimme vaikeammasta noususta. Jouduin oikein pysähtymään ja toistamaan, siis minä pyydän hevoselta kokoamista, maastossa, ihan tuosta noin vain. Ei olisi ihan onnistunut vuosi sitten...
Tavoitteellisuudesta on tullut arkipäivää, ja mielessä siintää jo alue- jos ei kansallisetkin koulukisat. Mutta kuitenkin edelleen, suurin tavoitteeni ei ole menestys kisaajana, vaan selkeä kommunikaatio hevosen kanssa, mielekäs tekeminen yhdessä hevosen kanssa ja kehittyminen niin ratsastajana kuin ihmisenäkin. Minulle tulee aina olemaan tärkeämpää se että ratsastus on hauskaa, kuin se miten hyvin tai huonosti kisat sujuvat.
Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti