Tänään uusi poniystäväni oli aivan erilainen kuin eilen. Oli tuulinen päivä joten ponski päätti että tuulessa heiluvat puskat ne vasta on pelottavia, ja sain tosissani keskittyä tasapainoiseen istuntaan ja selkeisiin apuihin että sain tamman kuuntelemaan myös puskien kohdalla. Toki oveluuttakin käytin, pyysin tammaa voltille juuri ennenkuin alkoi vahtaamaan puskaa, tai tein uran melkein keskeltä "kenttää". Sitten tamman omistaja siirsi estepuomin keskeltä ratsastusaluetta reunalle, ja voi hyvää päivää kun pienen hevosen elämä meni siitä aivan sekaisin. Puhinaa ja tuijottelua seurasi hyvän aikaa. Menimme kerran puomin yli niin että ponin omistaja talutti, ja poni vastustelun jälkeen loikkasi puomin yli ja laukkasi kauemmas, tosin ei montaa askelta ottanut ennenkuin laski laukan. Sitten pitikin treenata puomin ohitusta vartin verran, ennenkuin poni suostui ohittamaan sen rennosti ja vahtaamatta. Lopputunnista löytyi kuitenkin tasainen rento ravi, ja oivalsin itse miten ravissa pitäisi oikeastaan istua. Ponin ravi on niin suuri (hehe, sanoo täti joka ennen tätä ratsasti trakilla) että siellä saa tosissaan istua, matkustaminen ei tule kyseeseen. Oikeastaan vasta nyt älysin että paitsi selän, on myös istuinluiden liikuttava, vuorotahdissa takajalkojen mukana, muuten istuu liikettä vastaan ja pomputtaa. Niin kertakaikkisen simppeli asia, ja meikä ei ole aiemmin tajunnut.. Hohhoijaa. Kiitos poni!
Sippeä ja Pikoa en ole käynyt nyt juurikaan moikkailemassa. Pikosta koitan vierottaa itseäni henkisesti, sillä se on jo sovittu siirtyvän Jossulle, ja periaatteessa Jossulla on siitä jo kaikki vastuu. Sippeä taas ei ole tullut käytyä moikkaamassa koska sen vieressä seisoo se unelmieni varsa, jota nyt sitten en pidä, kun järki voitti tunteet. Mutta silti ne tunteet on olemassa, enkä halua itkettää itseäni turhan päitten. Kyllä tässä varmaan jo lähipäivinä pystyy puuhailemaan vähän niiden kanssa pelkällä haikeudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti