Kävelyllä

Tänään oli ohjelmassa 20-30 minuutin taluttelu, eilisen hieronnan jälkihoitona. Meninkin jo heti aamupäivästä laina-autolla tallille, ja hain pojan talliin. Pate tuli melkein juosten räntäsateessa minua portille vastaan, luulikohan se saavansa taas sellaisen hemmottelupäivän kuin eilen :D No, heitin viltin niskaan että kuivaisi vähän, ja selvittelin jouhet, joita jätkä on kasvattanut melkoisesti. Sitten kuivailin karvaa hieromalla viltin läpi, ihan vaan kevyesti, ja sitten lähdettiin kävelylle. Mentiin isommalle (pieni sekin) tielle, ihan vieraaseen paikkaan Patelle, mut eipä äijä ollut moksiskaan, niinkuin ei koskaan. Räntäsateesta huolimatta sain tallin kotitiellä napattua kuvan ruunasta, jossa näkyi hevonen eikä märkiä tiskirättejä jotka satoi taivaalta.

Huomenna Annis ja rentouttava ratsastelu, ja sitten loppuviikko olisikin tätin vastuulla, pitänee kysellä jo valmiiksi autoa... Suunnitelmissa joka kerralle laukat liinassa, että alkaisi saada siihen sitä rutiinia, mutta muuten aika rentoa menoa, ensi viikolla sitten taas raskaammin.

hierontaa ja kenkäystä

Annis oli tuossa yhtenä päivänä tunnilla Patella, ja olivat sitten ottaneet puomeja tunnille mukaan. Oli hevosesta löytynyt vielä yksi vaihde lisää, eikä olisi taas rauhoittunut millään. Oli ollut kuulemma niin kivaa ja innoissaan, että lopulta Sanna oli käynyt selässä muistuttamassa siitä miten piti olla. Lopputunti oli mennyt sitten paremmin.

Tänään oli Patella kengitys, ja sitä ennen hieronta. Tälläkertaa en hieronutkaan itse, vaan Paten kävi hieromassa ystäväni joka on pitkänlinjan hevosihminen ja opiskelee Ruotsissa hevoshierontaa ja -fysioterapiaa. Kävi lihakset läpi ja sain kuulla että kohtuu hyvässä kunnossa on poika, toki ylälinjaa tarvii lisää. Pate nautti hieronnasta niin että meinasi nukahtaa seisaalleen, nojasi vaan päätään riimuun joka siis kiinni ketjuin kahta puolen. Selkälihasten rentoutumisen näki (ainakin hierontakokemusta omaava) ihan paljaalla silmällä, todella tehokas oli tuo ruotsalaisesten menetelmä. Hieronnan jälkeen Pate oli niin tokkurassa että hyvä kun osasi kävellä karsinaan, jäi sinne nuokkumaan muutamaksi tunniksi ennen kengitystä. Siinä odotellessa sitten rapsuttelin ja rupsuttelin ruunaa, vietettiin laatuaikaa. On se vaan ihana kaveri, nojasi päätään minuun nuokkuessaan <3

Kuvia vuosien varrelta

Löysin muutamia kuvia, jotka ensin ajattelin liittää Team Parkkauksen esittelyyn, mutta niitä tuli sitten sen verran paljon, että laitetaankin ihan omaksi päivityksekseen.

Ensimmäinen oma hevoseni Synthetic Simb ja minä sekä Annis. Itse tuossa kuvassa selässä keisarileikkauksen jälkeen. Sipsillä oli turvallista aloittaa...




Annis työssään tykinkuulana :D Alla Josi.



Minä kesällä 2010. Hevosena Sauhu-Poika. Tästä siis lähdettiin. Ekat ravit raskauksien ja leikkauksien jälkeen. Karua katsottavaa...



Ja tasan vuotta myöhemmin, heinäkuussa 2011, alla sama hevonen.



Edistymisen sentään näkee. Nyt olen siirtynyt ratsastamaan aikalailla pelkästään Patella, pitää vaikka vuoden päästä ottaa kuvia ja toivoa että muutos on yhtä suuri kuin näissä kuvissa oli.

Hyviä (siis hyvälaatuisia) ravikuvia minusta ja Patesta ei ole, pitäisikin korjata asia. Mutta alla yksi videolta napattu, josta näkee vähän etten tosiaan poikaa kovin korkeaan muotoon edes ole yrittänyt ratsastaa alkuun. Tämä kys. kuva otettu marraskuussa 2011.

Mietiskelyä

Olen tässä pohtinut aika paljon itseäni ratsastajana viime päivinä; nuorin lapseni täytti tänään 2 vuotta, ja tajusin että paljon on ehtinyt tapahtua. Ennen kahden tyttäreni syntymää, ratsastin paljon (siis joka päivä), mutta lähinnä maastossa. Jonkun verran valvovan silmän alla, mutta minulla ei ollut mitään toiveita ikinä kisata, ellei sitten matkaratsastusta. Ja sekin oli iso ehkä. Toki jo silloin ajattelin paljon lihashuoltoa ja oikeaa tahtia lisätä treeniä, remonttimuotoa ja maastakäsin työskentelyn tärkeyttä. Ratsastin paljon raaoilla entisillä ravureilla, joten halusin että asiat tehdään niiden kanssa oikein, jotta niiden tuleva ura harrastehevosina olisi mahdollisimman helppo, ja lihakset ratsuna toimimiseen kehittyisivät oikein. Mutta olin kyllä täysin puskatäti. Ehkä vähän valveutuneempi, mutta puskatäti kuitenkin.

Vanhempi tyttäreni syntyi lokakuussa 2008. Ratsastin heinäkuulle asti kaikissa askellajeissa maastossa, eikä tuntunut ollenkaan pahalta. Sitten palasin satulaan joulukuussa, mutta ehdin ratsastamaan vaan satunnaisesti, ja tuntui että olin ihan hukassa leikkauksen jäljiltä (keisarileikkaus) ja painon noustua. Kesällä olin juuri pääsemässä taas ratsastuksen makuun, kun sainkin tietää että olin taas raskaana. Tasapaino oli niin huono etten uskaltanut juurikaan ratsastaa raskaana. Nuorimmaiseni syntyi maaliskuussa 2010, ja jälleen keisarileikkauksella. Tämän jälkeen aikaa ratsastukselle tuntui olevan vieläkin vähemmän. Kesällä palailin satulaan, kävin Centered Riding kurssilla, ja tuntui että ehkä homma alkaa sujua. Muutokset elämässä kuitenkin veivät minulta ratsun, ja olin jo luovuttaa kokonaan. Tähän väliin tuli elämääni trakehnertamma Holopka, eli Piko. Se oli kantavana ja aika huonossa lihaskunnossa, joten pääasiassa tein sen kanssa hommia maastakäsin. Päätin että menen sen selkään vasta kun laihdun 10 kiloa, ja se aika koitti kevättalvella. Ja sitten ratsastinkin sen n. 3 kk säännöllisesti osaavalla (joskin ruosteisella) hevosella, ja opin enemmän kuin koko elämässäni aiemmin. Piko alkoi vain oireilla jalkojaan lopputiineydestä, joten se jäi lomailemaan. Lisää CR-kurssittautumista ja loppukesästä paljonkin ratsastusta eri hevosilla, ja sitten Pate elämääni sulostuttamaan, sopivasti vähän ennenkuin jouduin Pikon päästämään viimeiselle matkalleen. Sitä tammaa on edelleen ikävä, se oli Persoona. En edes tykännyt siitä silloin kun siihen ensin tutustuin (jo vuonna 2008) mutta se vaan jotenkin ui sydämeen. Ja sillä ratsastaminen oli joka kerta upea kokemus, kaipa se olisi ollut sama millä tahansa osaavalla hevosella en tiedä.

Joten olen tullut nyt vuodessa täysin rapakuntoisesta huomattavan ylipainoisesta puskatädistä, jonka tasapaino on surkea ja istunta aivan järkyttävä tuoli-istunta, tähän pisteeseen. Kohtuu hyväkuntoiseksi, joskin edelleen ylipainoiseksi tädiksi joka tähtää ensi kesänä pikkukisoihin. Tasapaino on aika hyvä (tosin saatan olla erimieltä ensi viikolla kun menen ilman satulaa) ja istunta parantunut suunnattoman paljon. Vaikka itse sanonkin, niin minusta perusistuntani on nykyään aikas hyvä. Suurin muutos on kyllä tapahtunut pään sisällä, olen voittanut pelkoja ja ylittänyt esteitä. Vielä 2 vuotta sitten en olisi harkinnutkaan kisaamista, tai esteiden ylittämistä. Oma suhtautuminen taitoihini oli vähättelevä ja lannistava. En osaa, en voi osata. En arvostanut menneisyyttäni, vaikka nyttemmin olen tajunnut ettei ihan kuka tahansa voi mennä ravurin tai projektin selkään vailla huolia. Ja teen tietoisesti itselleni positiivista palautetta, joka vahvistaa uskoani siihen etten ihan väärin voi toimia hevosten kanssa.

Oho, tulipas taas tekstiä. No, tälläisiä mietteitä tälläkertaa, jotai muuta kuin vain sen selittämistä mitä olen puuhaillut tallilla :)

autoton viikko

Laina-autoa tälle viikolle ei ole, joten kärvistelen hevosvieroitusoireiden kourissa. Pate on raspattu ja rokotettu keskiviikkona, on se puoli nyt hoidossa, ja Annis on parikertaa sen käynyt liikuttamassa. Oli ollut nyt ilman satulaa tosi hyvä, pitää oikeasti miettiä sitä penkin vaihtoa. Taidetaan parannella tasapainoa keväämmälle, saadaan sitten kunnon satula. Eli tätikin uskaltautuu ratsastamaan ilman satulaa ensi viikolla kun pääsee tallille. Hui :D siitä onkin vuosia aikaa kun olen viimeksi kokeillut. No, putoamishrjoituksia sitten jos ei muuta :D

Palikat kasassa!

Nyt on hyvä fiilis. Patella oli pari vapaata, joten mietin että mahtaako olla virtaa. Mutta ehei, Pate toimi tänään kuin unelma. Sain omat palikkani kasaan alkukäynneissä aika hyvin, vaikka edelleen tuntuu että selkä menee jotenkin notkolle. Mutta jalat oli rennot ja juurtuneet päkiästä maahan, istuinluut tasaisesti vasten satulaa ja hevosta, selkä tosiaan vähän vielä hakusessa, mutta pää pystyssä ja kädet rennot ja antavat. Muistelin mitä Tiina viimekesänä opetti käsistä, koitin kokoajan pitää liikkeen navastani poispäin, hevosen pään mukaan. Ja Pate vastasi heti. Käynti oli rento ja tahdikas, ei puhettakaan kiihdyttelystä. Asettui ja taipui hyvin molempiin suuntiin, pysähtyi lähestulkoon pelkällä istunnalla. Ravi oikeaan kierrokseen oli tosi hyvä, rento ja tahdikas, taivuttiin ja asetuttiin edelleen. Oli helppoa keventää kun hevonen oli niin hyvin kuulolla, pystyin kiihdyttämään ja hiljentämään pelkästään istunnan avulla. Vasen kierros oli haasteellisempi. Vauhti kiihtyi vähän, mutta pysyi tahdikkaana, mutta asettuminen ja taipuminen katosi johonkin. Kulmat mentiin lapa edellä alkuun. Uskon että muutos johtui jotenkin minusta, en oikein saanut kroppaani toimimaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuo arkova lapaluu/olkapäänalue vasemmalla puolella saattoi vaikuttaa, en varmaankaan itse ollut ihan suora. Mutta koska vauhti pysyi kohtuullisena ja hevonen rentona koen onnistuneeni. Sain pari pyöreämpää kulmaa ja siirsin käyntiin.

Laukannostot otin liinassa ihan sen takia että kenttä tuntui vähän liukkaalta, pari nostoa suuntaansa, ja välissä ravia jossa temmonvaihteluita. Sitten loppukäynnit ja Patelle porkkanaa, se oli tänään herkkunsa ansainnut!

pohdintoja elämästä ja tulevasta

Kuten postauksistanikin voi päätellä, olen ollut kiikan kaakan kallellaan milloin mihinkäkin suuntaan hevosen ja etenkin Paten omistamisen kanssa. Olen vaaka horoskoopiltani, ja ainakin tässä asiassa tuntuu että vaakakupit heiluvat kovinkin tiuhaan tahtiin puolelta toiselle.

Toisaalta tiedän että jos haluaisin kehittyä nopeasti, ja päästä kisaamaan vähän isommallakin tasolla, tarvitsisin hevosen joka jo osaa, ja opettaisi minua. Hevosen joka tekisi esim. heB radan rutiinilla, kunhan suurinpiirtein osaisin istua oikein ja pyytää vaadittuja asioita. Hevosen jolla valmentautuminen ei olisi niinkään hevoselle rutiinin ja liikkeiden opettamista, vaan enemmänkin minulle. Tiedostan tämän, ja se osa minusta jossa on herännyt kunnianhimo ja kisavietti, se osa on hevosen vaihdon kannalla.

Mutta sitten taas se osa minusta, joka vaan nauttii hevosen kanssa tekemisestä, ei niin välitä missä tahdissa edetään vaan ottaa päivän ja hetken kerrallaan, se osa ei halua luopua Patesta. Sillä Pate on kertakaikkiaan hurmaava persoona, ja se tunne joka tulee kun sen kanssa saa hyvän pätkän rentoa ja tahdikasta ravia tai onnistuneen tempun, se on enemmän kuin mitä uskon että voisin saavuttaa edes kisavoitosta osaavalla hevosella. Ja tämä osa minusta on nyt voittamassa tätä köydenvetoa. Sillä mitä merkitystä on pärjätä jossain seuratasolla? Mitä konkreettista hyötyä minulle siitä muka on? Kun en ole ajatellut oikeastaan enää hevosalalla leipääni tehdä (vaikka myönnän että se edelleen minua jollain tasolla kiehtoo) niin mitä teen kisamenestyksellä nyt-heti-äkkiä? Ei yhtikäs mitään.

Olen ajatellut tätä asiaa viimeaikoina paljon, sillä Patesta on tullut kyselyitä, mutta en sitten kuitenkaan ole halunnut myydä sitä kenellekään. Olen pohtinut ja miettinyt asiaa. Ja ajattelen, että voin suunnata tämän heränneen kunnianhimoni kenties jollekin toiselle elämäni osa-alueelle. Voin tähdätä parantamaan itseäni esimerkiksi opiskelun tai töiden saralla, ja pitää hevostelun sinä mitä se ideaalisti olisi. Rentoutumisena.

Tämä ei tarkoita ettenkö asettaisi meille tavoitteita, ja edelleen tähtäisi kilpakentille. Toki haluan että kehitymme ratsukkona. Mutta kiirettä meillä ei ole. Jos ensikesänä päästään starttaamaan vaikka jokin raviluokka, ja ehkä kokeilemaan heCtä jos laukkaan saadaan rauhallisuutta ja rutiinia lisää, niin hyvä. Jos ei päästä, niin sitten kesällä 2013. Pate on vielä nuori hevonen, vaikka kisattaisiin vasta 5 vuoden kuluttua, olisi Pate vasta 14 vuotias. Mikä kiire tässä, valmiissa maailmassa.



Tavoitteet kaudelle 2012.

Laukan rauhoittaminen. Tai oikeastaan ravin rauhoittaminen laukan jälkeen, laukka alkaa olla jo aika mallilla, mutta sen jälkeen ei maltettaisi keskittyä mihinkään.

Osallistuminen CR-kursseille.

Starttaaminen seurakisoissa, raviohjelma tai ehkä loppukaudesta heC.

Hyppytreenin aloittaminen ensin irtona ja jos saan kuskin ylipuhuttua niin sitten selästä.

Tavoite minulle: uskaltaa hypätä. Ehkä ei Patella, koska se on itsekin siitä niin tohkeissaan, mutta jos vaikka johonkin estetunnille menisi, sellaiselle aloittelijoille tarkoitetulle. Tämäkin semmoinen juttu etten vielä 1,5 vuotta sitten olisi edes harkinnut moista. Niin sitä kasvaa ja kehittyy vielä vanhanakin.

Temppujen opettelu niin että voimme loppukaudesta videoida pätkän jossa ei porkkana ole pääosassa :D