Mikäköhän siinä on että minun pitää aina palata takaisin nollaan? Siihen samaan pisteeseen josta olen jo ennenkin aloittanut, ainoana erona se, että nyt se on taas vaikeampaa kuin nuorena.
Olen nyt ehkä sopeutunut siihen ajatukseen ettei minulla ole enää Patea, Pikoa, Sipsiä. Ei omaa hevosta. Reilu vuosi siihen menikin, enkä ole viime kesän jälkeen katsonutkaan hevosiin päin. En ole halunnut. Ei ole ollut oikein aikaa eikä rahaa, eikä varsinkaan sitä halua. Ja palaaminen tuntiratsastajaksi oman hevosen omistamisen jälkeen, varsinkin kun on jo kehittänyt itselleen sopivan tyylin edetä joka poikkeaa useimmista ratsastuskouluista, on aika haasteellista.
Joten tässä sitä nyt sitten ollaan. En ole ratsastanut yli vuoteen, ja koska suurin syy minulle pudottaa painoa ja pitää se kurissa oli hevonen jota minulla ei enää ole, on paino noussut taas. Ei ihan niihin lukemiin mitä se pahimmillaan oli ennenkuin aloin laihduttaa voidakseni ratsastaa Pikolla, mutta ihan riittävän liki etten edes kehtaa lähteä tallille.
No, koitan kenties oppia tästä jotakin. Jos yrittäisi tehdä asiat oikein tälläkertaa. Aloittaa puhtaalta pöydältä, sieltä nollasta, tiputtaa painoa semmosen vajaan 10 kiloa ja sitten hakeutua aikuisten alkeistunneille. Opetella kaiken alusta, niin että ne puskaratsastajamenneisyyden aukot saadaan umpeen.
Joten tovin tämä blogi on joko hiljaa, tai on läskiblogi. Katsotaan nyt. Mutta tähtäimessä on edelleen paluu satulaan. Sitä en tiedä onko se satula englantilainen vai lännensatula, mutta satulaan kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti