Tanssia Pojan kanssa
Asetin huhtikuun kurssin jälkeen tavoitteen, että tällä kurssilla liikumme reippaasti eteenpäin. Psyykkasin itseäni siihen siis pari kuukautta, joten asenne hommaan oli parempi, uskalsin olla jämäkämpi. No, Tiinalle en etukäteen puhunut tästä mitään, mutta ilmeisesti olimme asiassa (taas) samaa ajatelleet, ja Tiina lähtikin opastamaan minua miten saadaan Poika liikkumaan.
Ensimmäisenä päivänä, eli eilen lauantaina, aloitimme jalan asennosta. Tuntui todella vaikealta, että nyt kun olen saanut jalan ns. seuraamaan kylkeä, ja istuinluut aika hyvin liikkeelle, niin pitikin alkaa napauttamaan pohkeella vauhtia. Jalka on poikki polvesta, ja polven alapuolinen osa on se joka pyytää takajalkoja mukaan. No, Pojan kanssa kun meillä on ollut aika (eli siis tosi) tahmeaa se meno, niin jouduin aika isoa liikettä tekemään, ja tuntui erittäin kummalliselta kun Tiina vaati enemmän ja enemmän ja itse kokee että se jalka nousee sieltä kyljestä jo ihan kamalasti ja suorastaan paukahtaa kylkeen... Mutta kas kummaa, hommahan toimi, siis jos sain liikkeen tehtyä oikein, ilman että yläkroppa lähti heilumaan mukana. Käynti löytyi ihan kohtuullisesti, ja ravikin oli jo aivan erilaista kuin ennen. Tiina kehotti minua tanssimaan, millä haki mielikuvaa liikkeen mukana liikkuvista jaloista, tanssi sen kanssa, tanssi, tanssi, ja pystyin seuraamaan harjotusravissa liikettä ja tanssien antamaan vauhtia ja tahtia raviin. Kättä en ehtinyt edes ajattelemaan, joten minulla ei ole hajuakaan siitä miten se oli, Tuulan mukaan homma näyttikin ihan tanssilta. En tiedä, kuuma siinä tuli :D
Aloittaessamme satoi kaatamalla, enkä edes muista koska sade loppui, niin keskittynyt olin hevoseen ja ratsastukseen. Vasen kierros oli alusta alkaen parempi kuin oikea, ja Poika punkesikin kentän keskelle kulmasta oikeassa kierroksessa. Tiina sai kuitenkin minut keskittymään ratsastukseen vaatimalla täyskaartoja ja suunnanvaihtoja ja lopuksi homma toimi ok myös oikealle.
Teimme myös kääntämisharjoitusta niin, että pitää ajatella kääntyvän puolen olkapää ylös-taakse-alas. Hitaasti. Tätä minun piti käyttää myös kun Poikaa piti saada takaisin uralle sieltä kentän keskeltä, mutta loppupeleissä ei oikein auttanut kuin ohjasperät, jolla huomautin että ei nyt ei käy. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi pitänyt se tehdä jo paljon aiemmin, mutta jotenkin olin taas valunut siihen ajatteluun, että sen punkeamisen aiheuttaa mun istunta, mutta eihän se sitä voi silti tehdä jos muut avut on edes jotenkuten ok ja sanoo toiseen suuntaan.
Ratsastuksen jälkeen syötiin, käytiin saunomassa ja uimassa, syötiin vähän lisää ja tietenkin juteltiin. Pikoakin kävin katselemassa välillä kun se panttaa varsaa ja näytti vähän siltä että saattaisi varsoa, mutta ei...
Pojan protesti
Tänään sitten aamupalan jälkeen aloitettiin jälleen ratsastamaan. Tykkäsin kovasti tämän kerran kurssilla siitä että saimme kaikki yksityisopetusta. Pojan kanssa oli uudet opit tuoreessa mielessä, ja Poika vaikuttikin reippaammalta alusta asti, vaikken jalkani liikettä niin kovin enää liioitellut. Muistin oikean olkapääni aina kun Poika koitti tulla sisäänpäin oikeassa kierroksessa, joten homma toimikin paremmin. Ravin sain nostettua omasta mielestäni hyvin, ainakin eiliseen (edellisistä kerroista puhumattakaan) verrattuna ja ravi oli reipasta. Nosto valmisteltiin siirtymällä reippaampaan käyntiin, jotta voi pyytää hevosta odottamaan minua, lyhentämään vähän askelta ja sitten sisäjalan noustessa annettiin merkki nostaa ravi. Jos nyt muistan oikein kaiken :D Tuntuu että päivät ja neuvot ja ohjeet menee päässä aivan sekaisin, joten pahoittelen tekstin sekavuutta...
Nyt kuitenkin kaveri koitti kääntyä aina kentän portille päin, mutta eilisestä viisastuneena otin hommasta kiinni jo aiemmin, ja Tiinan kehoituksesta aika reippaastikin napautin ohjanperillä lavalle. Poika reagoi reippaalla ravilla, ja portilla notkuminen loppui. Poika ei ole koskaan kanssani ravannut niin reippaasti. No, aika pian sen jälkeen kun olin komentanut poikaa portille pyrkimisestä, ja vaatinut tanssittamalla jalkaa ja muistamalla olkapääni tekemään kunnollisia kulmia, päätti Poika että nyt muuten riitti. En oikeastaan kunnolla muista kuin sen hetken kun tajusin että nyt mennään. Poika kääntyi takapäänsä ympäri sivulle, ja loikkasi, ja jonkun sorttinen pukkilaukkapätkä siinä kai tapahtui. Seuraava muistikuvani on se että Tiina huutaa että pää ylös pää ylös älä anna sen laskea päätä, ja minä herään toimimaan ohjeiden mukaan. No, olin kertakaikkisen ällistynyt. Poika ei todellakaan pelästynyt mitään, se vaan kyllästyi tekemään. No, tajusin vaatia että ravi jatkuu, jouduin vielä ohjilla vähän huomauttamaan, ja sitten mentiin reippaasti eteenpäin. Samassa kohdassa Poika mietti jälleen samaa temppua, mutta sain sen pään pidettyä ylhäällä ja kropan uralla, keskityin ratsastukseen ihan erilailla koska tiesin että on ns. pakko. Tiinan neuvojen mukaan ratsastamalla saimme tosi hienoja ravipätkiä joilla Poika oli upeasti kuulolla, kantoi itsensä ja todellakin liikkui eteenpäin. Ja sitten otimme käynnin, laadukkaan sellaisen, voisin lisätä. Pysähtyminen oli ensimmäisen kerran yhteisen historiamme aikana enemmän minun päätökseni kuin hevosen, joka kokoajan haluaisi pysähtyä. Minä nostin pysähdyksen :D
Tunne valmennuksen jälkeen oli upea. Siis upea. En ensinnäkään olisi ihan heti uskonut, että pysyn kyydissä kun lihapulla lähtee kuin Naton ohjus. Saati sitä että se lihapulla lähtee. Ei olisi tullut pieneen mieleenkään. Minulla ei kuitenkaan ollut hetkeäkään sellainen olo että putoaisin, eikä minua pelottanut. Jos jotain niin otti päähän, tuli sellainen "mulle et ala" fiilis, koska tunsin niin selvästi että pelästymisestä ei ollut kyse. Ja se sen jälkeinen ratsastus oli niin intensiivistä, niin keskittynyttä, kuulin etäisesti Tiinan ohjeet, mutta muu maailma oli jossain, jossain kaukana, oli vain Tiinan ääni, minä ja hevonen. En tajunnut maisemia kentän ulkopuolella, en muita kurssilaisia jotka olivat katsomassa, en yhtikäs mitään. Ja jalkaanikaan en oikeastaan tajunnut, oli vaan istuinluut jotka ravasivat, hevonen joka ravasi... Uskomaton fiilis, ja vielä tuon hevosen kanssa, jonka ajattelin olevan patalaiska :D
Se tunne että istuntani on parantunut niin merkittävästi, että tunsin olevani kuin nojatuolissa olohuoneessani, vaikka hevonen loikkii alla, on mahtava, upea, uskomaton. Olen vihdoin saamassa takaisin sitä vanhaa, jota minulla oli nuorena. Sitä itseluottamusta siitä että pysyn mukana vaikka tapahtuisikin yllättäviä juttuja.
Rakastuin Poikaan taas uudelleen. Se oli ihana silloin ensimmäisen kerran kun sillä ratsastin, niin rauhallinen, turvallinen... Sitten aloin jo kuvitella ettei sen kanssa enää voi edetä koska en saa sitä liikkumaan, mutta päätin yrittää, ja luottaa siihen että Tiina saa minut toimimaan, ja niin kävikin. Ja tuo pukkilaukkaepisodi sinetöi homman, olen varmaan sairas, mutta tykkään tuosta hevosesta entistä enemmän sen vuoksi.
Saan ehkä jotain ratsastuskuvaa Tuulalta, ikäväkyllä pukkilaukkoja ei saatu ikuistettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti