2.tunti ja löytyneet vatsalihakset

Odotin tosi kovaa tätä toista ratsastustuntia. Ihan ekana haluan kuitenkin sanoa, että kunnioitan yrittäjän toiveita ja siksi ei blogiinkaan ole kuvia tulossa, enkä puhu tallista tai hevosista niiden nimillä. Varmasti joku joka aluetta ja talleja tuntee pystyy silti arvaamaan missä käyn, mutta voi pitää sitten tiedon omanaan, niin ei tule kenelekään mitään murheita. Some on semmoinen paikka että ymmärrän hyvin miksei yrittäjät toivo liikaa julkisuutta.

Mutta siis, sain jälleen alleni saman sympaattisen tätikuljettimen. Tälläkertaa pääsin itse laittamaa uljaan ratsuni, joka koitti uskotella minulle syövänsä minut karsinassa :D Sanomattakin lienee selvää etten uskonut, onhan noita lohikäärmenaamoja nähty ennenkin.

Tunnilla oli itsellä jo varmempi olo, tunsin jo vähän hevosta ja opettajaa, joten pystyi jännittämisen sijaan keskittymään enemmän ratsastamiseen. Joko se onnistui tai sitten pollella oli parempi päivä, mutta tuntui että varsinkin lopputuntia kohden meillä alkoi sujua, ja raviinkin löytyi tahti jolla edettiinkin, eikä vain löntystelty. Käynnissä onnistui myös temponvaihtelut, ja laukka nousi paljon helpommin. Mutta toki asialla on myös kääntöpuoli. Tätä blogia lukevilla varmaankin on sen verran kosketusta ratsastukseen, että te ette ajattele etteikö ratsastus olisi urheilua. Ja voin sanoa että seuraavan kerran kun sen lauseen kuulen, niin menee hermot. Nyt on nimittäin vatsalihakset niin kipeät, ja reidet ja pohkeet tukossa, että ei edes crosfitin jälkeen tuntunut samalta. Mentiin paljon harjotusravissa ja harjoituksena oli tehdä lähes kaikki istunnalla, joten keskivartalo huutaa nyt hoosiannaa. Samalla kun ravi alkoi irtoamaa maasta, joutui tädin vatsalihakset hommiin. Mutta kuten kaikessa urheilussa nykyään, nautin valtavasti näistä kivuista (eilen tosin tunnin jälkeen kun vatsalihakset kramppasi eikä meinanneet rentoutua koko iltana, en ollut ihan yhtä iloinen).

Ensiviikolla taas! Voi vitsit mä nautin tästä satulaan paluusta.Saa töiden tekokin uuden merkityksen kun voi sijoittaa rahojaan näin mielekkäästi.

Täti satulassa!!

Vihdoinkin!! Nyt on sitten viimein suoritettu se paluu satulaan. Ihan tunneille menin, läheiselle tallille, ja varasin jo itselleni vakipaikan, joten kerran viikossa alan nyt ratsastamaan. Wohoo! Jännitti muuten ihan sikana. Voin sanoa etten ole kova jännittämään yleensä, mutta nyt oli kyllä perhosia vatsassa. Vieras talli ja vieraat käytännöt, vieras ope ja vieraat hevoset... Mutta oli kyllä valtavan positiivinen kokemus! Porukka oli tosi ystävällistä ja rentoa, ja mulle oli valittu semmoinen varma tätikuljetin alle. Ope oli oikein asiantunteva oloinen, ja osasi ohjeistaa niin että meikäkin tajusi.

Olen tässä viimeaikoina pohtinut paljon ratsastusta. Tehnyt mielikuvaharjoituksia ja muistellut miten ne palikat siellä selässä pitää asetella. Olen myös miettinyt, että miten laihtuminen ja lisääntynyt muu liikunnallisuus vaikuttaa ratsastukseen. Ja vaikuttihan ne. Paljon. Kipusin selkään täysin ongelmitta, otin ohjat ja lähdin kävelemään maneesia ympäri. Hevonen tuli suoraan edelliseltä tunnilta joten olin hetken ehtinyt sitä seurailla toisen ratsastamana, ja olin siitä päätellyt että polle on semmoinen varma ja tasainen menijä, joka ei tee mitään mitä ei ole pakko. Joten otin sen kanssa heti sen asenteen, että kulmat ratsastetaan kunnolla, niitä ei oijota, eikä hevonen päätä koska käännytään, vaan kääntyy vasta avuista. Ja se taisi olla ihan oikea lähestymistapa, sillä vaikka polle kokeilikin useampaan otteeseen oikoa tai pysähdellä, niin pääsääntöisesti sain sen kanssa suoritettua kaikki tehtävät melko hyvin.

Oli kamalan mukavaa huomata että osaan keventää, osaan vaihtaa kevennyksen, osaan istua ainakin tasaisen tätikuljettimen ravissa alas, saan hevosen väistämään kumpaankin suuntaan (vaikka vauhti katosikin kokonaan :P ) ja sain jopa laukan nostettua käynnistä! Pärjäsin kaiken kaikkiaan paljon paremmin kuin alunperin ajattelin että pärjäisin.

Hiki tuli, mutta en ollut mitenkään kuollut tunnin jälkeen. Ja hevonen oli hikisempi. Kunto on tällä tädillä kasvanut paljon. Ja kyllä se vaan niin on, että kun jaksaa juosta tunnin putkeen, ja on tehnyt lihaskuntoa, niin on paljon helpompaa ratsastaakin se 60 min. Tuntuu että olen parempi ratsastaja nyt, kuin olin vajaa 4 vuotta sitten..

Voi että odotan jo ensiviikon tuntia!

Täti kävi tallilla, ihan yksin!

Kävin tutustumassa eräällä pienellä tallilla, omistajaan ja hänen suomenhevosiinsa. Olipas kyllä ihanaa olla tallilla kaikessa rauhassa ilman lapsia, harjata hevosta ja viedä heiniä ja jutella hevosihmisen kanssa. Kaksi tuntia vierähti niin että ei edes tajunnut koko asiaa :) Sunnutaina menen takaisin yksityistunnille. Hivenen hirvittää, niin pitkä tauko takana että osaakohan sitä enää yhtään mitään? Heilahdanko alas tai hölskynkö selässä kuin perunasäkki? Olen tosin hoikempi kuin 15 vuoteen ja ikinä en ole ollut näin hyvässä kunnossa, kehonhallintakin lienee parempi kuin koskaan. Jännä nähdä miten se vaikuttaa.

Nyt pitää vaan malttaa odottaa sunnuntaihin!

Voi itku.

Juuri tuossa suomenhevosen päivänä ajattelin sitä omaa suokkiystävääni, joka sydämeni vei ja josta luopumista kadun edelleen. Vaan kun silloin ei vaihtoehtoja ollut, henkinen jaksaminen oli nollassa, rahaa ei ollut, aikaa ei ollut hevoselle. Luulin todella että sille olisi parempi jossain toisessa, aktiivisemassa kodissa kuin olla minun, seistä jossain pihatossa mahdollisimman halvalla ja en edes näkisi sitä. No, hevosraasu on vaihtanut kotia sen jälkeen useasti, sillä on ollut (mielestäni rasitusperäisiä) jalkaongelmia ja se on alkanut oireilla häiriökäyttäytymisellä varsinkin ratsastettaessa.

Ja nyt se on taas myynnissä. Seurahevoseksi, pilkkahintaan. Voi Pate kulta jos mä vaan voisin niin hakisin sut heti pois. Tarjoaisin nyt sen pihaton ja ison tarhan jossa voisit laiduntaa ja viettää hevoselle sopivaa hevosen elämää, ilman stressiä ja paineita. Tutustuttaisiin taas kaikessa rauhassa ja muisteltaisiin menneitä. Ei haittaisi vaikkei sinusta tulisi koskaan enää ratsua, saisit viettää stressitöntä elämää. Kanssasi puuhailu maastakäsin oli minulle kuin terapiaa. Sydän itkee, ja silmätkin kyllä kostuu.

Toivon todella että Pate löytäisi vihdoin oman pysyvän kodin, ja ihmisen joka ymmärtää että vaikka se vaikuttaa kovalta luupäältä, se on oikeasti iso herkkis jonka kanssa pitää asiat tehdä hitaasti ja kärsivällisyydellä, tai se nostaa kuvitteellisen keskisormensa pystyyn samantien.